Jatkokertomus nimeltä hallitusneuvottelut

Muistatteko kun kirjoitin ensimmäisen kerran hallitusneuvotteluista? Siitä kuinka ensimmäistä kertaa elämässäni olen seurannut hallitusneuvotteluja ja jännittänyt hallitusohjelmaa. Siitä kuinka tunnen ihmisiä jotka osallistuvat noihin neuvotteluihin ja saan seurata tilannetta hyvin läheltä. No nyt tilanne muuttui entistäkin kiinnostavammaksi. Nämä hallitusneuvottelut nyt varmaan jäävät historian kirjoihin monella mittarilla mitattuna, mutta niin ne myös jäävät mun henkilökohtaiseen historiaani. Uskokaa tai älkää, mutta siellä kuuluisassa puoluekokouksessa ei vaan bailattu ankarasti, vaan tehtiin myös valintoja vihreiden päättäviin elimiin, kuten puoluehallitukseen ja puoluevaltuuskuntaan. Ja mut valittiin puoluevaltuuskuntaan. Se taas tarkoittaa sitä, että kun hallitusneuvottelut vihdoin toivottavasti perjantaina loppuvat, saan ollaa äänestämässä siitä, että hyväksytäänkö me vihreät se hallitusohjelma ihan oikeasti ja mennään hallitukseen vai ei. Täytyy sanoa, että alkoi taas kiinnostus hallitusneuvotteluihin herätä, vaikka muuten olisin jo kyllästynyt koko aiheeseen. Harvemmin sitä näin uunituoreena valtuuskuntalaisena pääsee tekemään näin isoja päätöksiä.

Eräs puoluekokous ja siitä uutisointi

Vietin viikonlopun Kuopiossa. Siellä järjestettiin yksi puoluekokous. Jos luet Hesaria, olet ehkä huomannut, että vihreät bailasivat Kuopion yössä ankarasti uuden puheenjohtajansa johdolla. Oli vaahtobileetkin. Ihan "vihreät vaahtobileet". Siitä piti kertoa oikein isosti Suomen suurimmassa päivälehdessä, vaahtobilefakta-kainalojuttuineen. Nyt tiedän, että vaahtobileitä järjestettiin erityisesti 90-luvulla Ibizalla ja että suosittu asu kyseisiin bileisiin on uikkari ja snorkkeli ja että bileissä järjestetään yleensä märkä t-paita -kilpailu ja bilemusiikkina soitetaan teknoa. Kiitos Hesari. Jos lukisin vain kyseistä lehteä, en tietäisi sitä, että sunnuntaina vihreät kävivät pitkän keskustelun katsomuspolitiikasta periaateohjelmaa käsitellessään ja että puoluevaltuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin Johanna Sumuvuori. Mutta mitäpä noista. Onhan se äänestäjän kannalta oleellisempaa tietää, miten kosteasti ja hurjasti uusi puheenjohtaja puoluetovereidensa kera voittoan juhli. Varsinkin kun juhli vielä maltillisesti – vaahtobileissä. Ja jos Hesaria on uskominen, niin sanoisin, että olipa muuten leimit vaahtobileet.

Mutta hei, jos tällä myydään lehteä niin mikäs siinä. Ei vihreiden uskottavuus ole kiinni siitä bilettääkö puolueväki vaahtobileissä vai ei. Mutta kyllähän se vähän risoo, että puoluekokouksesta, jossa käsitellään ihan oikeasti vihreiden asioita julkisesti koko kenttäväen voimin, nostetaan kiinnostavammaksi jutuksi jotkut öiset bilettämiset joissa ei tapahtunut mitään sen kummempaa, kuin että päädyttiin epähuomiossa vaahtobileisiin.

Ajatusleikki – jos olisin Jutta

Jatkan omalla omintakeisella tyylilläni hallitusneuvottelujen kommentointia. Käynnistän ajatusleikin ja leikin hetken, että olisin Jutta Urpilainen. En tietenkään oikeasti tiedä mitä SDP:ssä touhutaan ja mikä noissa hallitusneuvotteluissa oikeasti mätti. Että oliko se kokoomus vai demarit jotka ei osanneet neuvotella. Mutta siis jos mä olisin Jutta, niin mä ottaisin nyt sen johtajaroolin, joka ilmeisesti hallitusneuvotteluissa vähän unohtui. Pistäisin Eero Heinäluoman ruotuun, näpäyttäisin jopa tarvittaessa julkisesti ja marssisin Jyrki Kataisen kanssa neuvottelemaan 6-packin paluusta ihan tosissaan. Varmasti molemmat kykenis kompromisseihin, jos puolueiden vanhat jäärät pistettäisiin aisoihin. Sitten hoidettaisiin hyvin pitkälle päätyneet hallitusneuvottelut loppuun ja pistäisin Jyrki-boyn kustantamaan kaikille neuvottelijoille kunnon bileet. Kunnon bileiden jälkeen olis hallituksellakin taas hyvä henki, minulla, Jutta Urpilaisella, taas uskottavuutta johtajana ja maassa hallitus. Että näin.

Tosin jos Osmo Soininvaaraa on uskominen, niin vihreät jo yritti hieroa sopua kokoomuksen ja demareiden välille siinä onnistumatta. Että onpahan mielenkiintoiset hallitusneuvottelut tulossa.

Periaatteista ja kompromissin kauneudesta

Yritän kirjoittaa jotain vihreistä, hallituksesta ja oppositiosta. Yritän myös kirjoittaa jotain politiikasta ylipäätään ja siitä miten puolueiden on välillä vaikea keskittyä vain ja ainoastaan siihen omien tavoitteiden ajamiseen, kun on se imago ja aina taivaanrannassa häämöttävät seuraavat vaalit ajateltavana.

Vihreiden puoluevaltuuskunta päätti tänään ettei se edes harkitse osallistuvansa hallitukseen keskustan ja kokoomuksen (&co.) kanssa. Se oli hyvä päätös.  Jonkun toisen mielestä se oli ehkä hätiköityä, mutta mä en ainakaan olisi kestänyt sitä että vihreät on taas keskustan ja kokoomuksen jyrättävänä, kun eteen tuleekin yhtäkkiä asioita joita EI lue hallitusohjelmassa. Sitä on tultu nähkääs vähän varovaisiksi ja tehdyistä virheistä yritetään ottaa oppia.

On ihan helvetin väärin, että nyt vihreiden vastuulle pistetään erilaisia asioita. Toiset on sitä mieltä, että nyt kun vihreät eivä mene halltukseen, me petaamme tietä perussuomalaisten hallitustielle. Toiset taas näkevät, että nyt ei hallituksessa kukaan puolusta vihreitä arvoja ja luonnonsuojelua. On se vaan jännä juttu, että vihreitä pidetään vuoroin tarpeettomina kun muut ovat omineet vihreitä arvoja ja vuoroin meitä pidetään taas ainoana luonnon puolesta puhuvana puolueena ja meidän vastuullemme pistetään kaikki vihreiden arvojen puolustaminen. Päättäkää jo.

Politiikka on vaikeaa. Mä en osaa sitä vielä yhtään, mutta kun sitä on ensin seurannut vuosi tolkulla kotisohvalta ja nyt jonkun aikaa puolueen silmälasit päässään, niin koko ajan vaan vahvistuu käsitys politiikan vaikeudesta. Jotenkin sitä periaatteellisena ihmisenä toivoisi, että politiikka olisi sellaista, että puolueet suoraselkäisinä pitäisivät kiinni periaatteistaan ja ajaisivat järkähtämättä tärkeiksi katsomiaan asioita. Vähän niin kuin perussuomalaiset nyt muka tekevät. Laitan muka, sillä en luota persujen suoraselkäisyyteen. Populismi ei ole mun mittakaavalla suoraselkäistä. Sitä paitsi tämä periaattellisuus ei vaan toimi. Puolueet tekevät päätöksiä yhdessä. Oon aina arvostanut sitä, että meillä Suomessa on enemmän kuin kaksi puoluetta ja sitten yhdessä on tehty päätökset. Toisia ne päätökset miellyttävät enemmän kuin toisia ja jotkut venyvät kompromissiin enemmän kuin toiset, mutta kuitenkin. On vallinnut joku konsensus kuitenkin.

Mutta entäs nyt, kun periaattellisuus on sitten oikeasti (muka) palannut politiikkaan? Mun mielestä viime viikkojen pieleen menneet hallitusneuvottelut näyttävät juuri sen, että kun yritetään olla niin hemmetin periaattellisia että, unohdetaan toinen politiikassa olennainen asia – kompromissi. Tiedättehän kompromissin. Sen kun toinen sanoo neljä ja toinen sanoo kaksi ja sitten yhdessä päätetään kompromissina kolme. Eli kukaan ei saa ihan sitä mitä alunperin halusi, mutta tuli vähän vastaan ja varmisti, että kaverikin tuli. Kompromissi on kuulkaas ihan hyvä asia. Se ei ole periaatteiden myymistä (on se toki joissain asioissa joskus, mutta ei suinkaan aina), vaan omien asioiden eteenpäin viemistä yhdessä muiden kanssa.

Ja sitten ihan pikana totean, että politiikan päätöksentekoa vaikeuttaa vielä yksi merkittävä asia. No ne vaalit. Kun aina on nurkan takana väijymässä ne seuraavat vaalit joita varten on ajateltava sitä puolueen imagoa, uskottavuutta ja niitä äänestäjiä. Mutta siitä ehkä toiste. Lupasinko aluksi kirjoittaa jotain myös vihreistä, hallituksesta ja oppositiosta? No en sitten kirjoittanut. Mutta voin vakuuttaa, että moni muu on kirjoittanut. Lukekaapa vaikka tämä, tämä tai tämä teksti aiheesta ja unohtakaa se kritiikki jota vihreät saavat nyt niskaansa. Me ei nyt jakseta leikkiä teijän kanssa ja ottaa vastuullemme kaikkea maailman pahaa. Me kuulkaa yritettiin jo kantaa sitä kuuluisaa vastuuta, mutta rajansa kaikella. Nyt on taas muiden vuoro yrittää muodostaa hallitus. Good luck with that.

Edit. Lisäyksenä vielä, että mä kannatan periaattellisuutta. Siis ihan todella kannatan. Mutta periaatteensa kannattaa valita huolella, niitä ei saa olla montaa ja niissä pitää olla edes hieman pelivaraa, ettei periaatteisiinsa joudu (varsinkaan politiikassa) hirttäytymään.

Politiikan avoimuudesta

Tämän päivän Hesarissa (Neuvottelukultturien erot jarruttavat Säätytalon keskusteluja, HS 30.5.2011) uutisoitiin siitä, kuinka hallitusneuvotteluissa törmäävät erilaiset neuvottelukulttuurit. Toiset haluavat neuvotella niin kuin tapana on ollut, eli niin ettei paljasteta sitä omaa todellista tavoitetta ennen kuin vasta ihan lopuksi. Toiset taas haluaisivat, että kaikki tuovat heti alusta asti pöytään omat vaatimuksensa, jotta varsinainen neuvottelu ja kompromissien tekeminen voisi alkaa. Itse kuulun jälkimmäisesti ajattelvien ihmisten ryhmään. Tuntuu hankalalta neuvotella sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kerro mitä haluaa. Mun mielestä se, ettei voi heti aluksi täräyttää pöytään omia vaatimuksiaan puhuu luottamuksen puutteesta. Että pelkää sen toisen vedättävän. Voi olla etten ymmärrä neuvottelemisesta mitään, mutta jotenkin tuntuisi kätevämmältä, jos neuvottelut aloitettaisiin sillä, että kaikki kertovat alkuun sen mitä haluaisivat ja sitten aloitetaan kompromissien tekeminen ja neuvottelu. Jälkikäteen on toki vaarana, että joku voi huomata kuinka surkeasti neuvottelut jonkun tahon toimesta menivät, jos tavoitteista jäätiin kauas. Ja todennäköisesti neuvotteluissa toimitaan kuitenkin samoin kun hinnasta tingatessa – tavoitteissa on aina vähän ilmaa kompromissien varalle. On mahdollista, että jutussakin mainittu sukupolvien välinen ero vaikuttaa neuvottelukulttuurien eroavaisuuksissa, eli että vanhemmat sukupolvet pelaavat mielummin piilotetuin kortein ja nuoremmat sukupolvet avoimemmin. Se asia onneksi ratkeaa viimeistään ajan kanssa.

Ville Niinistö ehdotti Turun Sanomien kolumnissa (27.5.2011) seuraavaa:  
"Hallitusneuvotteluja käydään tavan mukaisesti radiohiljaisuudessa. Politiikan avoimuuden olisi voinut aloittaa siitä, että kaikkien puolueiden keskeiset neuvottelutavoitteet julkistettaisiin samoin pelisäännöin. Se parantaisi kuluttajansuojaa siitä mitä puolueet oikeasti tavoittelevat. Se antaisi myös aineksia asiantuntijoille ja kansalaisille tavoitteiden arvioimiseen julkisessa keskustelussa."

Tähän on pakko yhtyä. Vihreät ajavat lisää avoimuutta politiikkaan. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä niin monet muut puolueet pitävät kiinni vanhasta salakähmäisestä tavasta päättää asioista. Onneksi muutosta avoimempaan suuntaan löytyy myös muista puolueista.

Eipä olekaan yllätys, että vihreissäkin uudistusvoima löytyy nuorista. Joukko vinolaisia julkaisi tänä keväänä radikaalisti avoimen Uuden puolueen manifestin. Perusperiaatteet uudelle puolueelle ovat tässä:
1. Enemmän ja parempia äänestyksiä
2. Avataan kokoukset
3. Jäsenet muodostavat puolueen kannat
4. Eduskuntaryhmä ja valtuustoryhmät avattava
5. Kohti kaksisuuntaista viestintää
6. Avoimin kortein avoimiin neuvotteluihin
7. Puolueen tuottama tieto jakoon
8. Suora yhteys päätöksentekoon

Vähänkö tunnen itseni vanhaksi, kun en osaa yhtyä ihan näin radikaalin avoimuuden vaatimukseen. Sitä kun on jo sen verran elämää nähnyt, että ne pahimmat särmät ja mustavalkoisuus on hioutunut pyöreäksi harmaudeksi. No toivottavasti tilanne ei ole ihan näin paha, mutta näen manifestin julistamassa avoimuudessa ongelmiakin, vaikka perusajatus on toki hyvä. On helppo yhtyä siihen, että olisi hyvä, että jäseniä kuunnellaan enemmän ja heille annetaan todellisia vaikutusmahdollisuuksia puolueen kantoihin. Listassa on kuitenkin kaksi kohtaa, jotka erityisesti mietityttävät. Ensimmäinen on eduskuntaryhmän ja valtuustoryhmän avaaminen. Periaatteessa ajatus on toki viehättävä, mutta pelkään pahoin, että luottamuksellisten asioiden kohdalla tulee ongelmia. Puolue kun ei voi aina itse määritellä sitä, mitkä asiat ovat luottamuksellisia ja mitkä eivät. Toinen kohta koskee jo edellä mainitsemaani neuvottelutilannetta. Olisihan se hienoa, jos puolue voisi mennä neuvotteluihin avoimin kortein. Mutta sen verran luottamuspulaa löytyy minustakin, että ajatus siitä että muut pelaavat piilotetuin kortein ja yksi puolue pistää kortit pöydälle kaikkien nähtäväksi... hmmm... no se vähän pelottaa. Siksi tarvitaankin yhdessä sovittuja avoimuuden sääntöjä.

Kävin aiheesta keskustelua kavereiden kanssa Facebookissa ja  yksi varteenotettava keino politiikan avoimuuden lisäämiseksi nousi esiin – eduskunnan valiokuntien (ja muidenkin virallisten tahojen) kokousten avaaminen. Europarlamentissa valiokuntien kokoukset ovat jo kuulemma avoimia. Tähän suuntaan kiitos. Olisihan se lobbareiden kannalta veikeää, kun eivät voisi enää salaisissa kokouksissa puhua pehmoisia, vaan keskustelut olisivat julkisia (no ei tämä tilanne tietenkään kokonaan ratkaisisi lobbaukseen liittyviä ongelmia, mutta olisi avaus oikeaan suuntaan). Voisi tehdä hyvää myös poliittiselle journalismille, kun mediassa voitaisiin käydä julkista keskustelua parhaillaan päätettävistä asioista muidenkin tahojen toimesta sen sijaan, että uutisoidaan ja arvioidaan päätökset kun ne on jo tehty. 

Yksi askel oikeaan suuntaan on dokumentti Liikkumavara. Se on mainio osoitus siitä mistä jäämme paitsi, kun valiokuntien ovet pysyvät suljettuina. Kun näin tämän dokumentin, uskoni poliitikkoihin palasi (no ainakin parani). Kuinka tylsiltä puhuvat päät uutisissa näyttivätkään tämän dokumentin jälkeen, kun oli nähnyt että löytyyhän niistä ihmisistä tunteenpaloa ja yritystä vaikuttaa lopputulokseen. Se puoli kun ei yleensä pääse näkyviin uutisissa. Siinä voisivat poliitikotkin kyllä mennä vähän itseensä. Johan se on nähty, että me kansalaiset arvostamme kiihkeyttä ja vahvoja mielipiteitä, olivat ne sitten kuinka nurkkakuntaisia tahansa.

Mun puheenjohtajaehdokkaani

Meillä vihreillä on menossa puheenjohtajavaalit. Kaikki jäsenet saavat äänestää neuvoa-antavassa postiäänestyksessä. Lakiteknisistä syistä äänestys ei voi olla sitova. Puolueemme ylin päättävä taho kun on puoluekokous. Itse jaksan kuitenkin uskoa, että jos vaaleissa saadaan edes joten kuten selkeä tulos, ei puoluekokous lähde äänestämään tulosta vastaan.

Nyt pitäisi saada aktivoitua kaikki jäsenet äänestämään, sillä äänestyskuoria ei edes avata, jos ei yli puolet jäsenistä äänestä. Niin että jos olet vihreiden jäsen, äänestä! Tämä on ensimmäinen kerta Suomessa, kun puolueen puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä. Tässä tehdään kuulkaas historiaa. Ehdokkaitahan meillä on neljä, tämän hetkinen puheenjohtajamme Anni Sinnemäki, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö, helsinkiläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ja tuntemattomampi ja tuore vihreä Mika Flöjt Lapista.

Lyhyesti sanottuna mulle ehdokkaita on oikeastaan vain kaksi – Anni ja Ville. Olen ollut ihan tyytyväinen Anniin puheenjohtajana. Mutta hei, mä olenkin tämmöinen Ultra brata kuunteleva, cityvihreä, akateeminen ja vieläpä päälle kolmekymppinen nainen – Anni puhuu mun kanssa samaa kieltä. Annin ongelma onkin se, ettei hän puhu kaikkien kanssa samaa kieltä. Annia on moitittu esiintymisestä, pukeutumisesta, liiasta kiltteydestä, puhetavasta ja jopa äänestä. En allekirjoita läheskään kaikkea sitä kritiikkiä joka Anniin on kohdistunut, mutta myönnän, että esiintymisessä olisi parantamisen varaa. Missään nimessä en ajattele, että Anni olisi ollut huono puheenjohtaja tai että vaalitappio olisi ollut Annin syytä. Pikemminkin ajattelen niin, että Anni on ollut hyvä puhis, mutta Ville olisi vielä parempi.

Miksi sitten Ville? Myönnän yllättäneeni itsenikin sillä, että musta on tullut Villen fani. Vielä muutama kuukausi sitten suhtauduin Villeen aika samoin kuin monet muutkin. Ajattelin, että Ville vaikuttaa hyvältä tyypiltä, skarpilta ja asialliselta poliitikolta. Ehkä vähän turhankin asialliselta ja niin, myönnän sortuneeni ajattelemaan, että ehkä turhan oikeistolaiselta. Nyt hävettää. Mutta vetoan siihen, etten tuntenut Villeä silloin ollenkaan, enkä ollut perehtynyt hänen tekemäänsä politiikaan. Ville oli tuttu vain naamana ja nimenä.

Olen tässä viimeisten kuukausien aikana oppinut, että Villellä on loistava huumorintaju ja hän osaa nauraa myös itselleen (erittäin tärkeä piirre ihmisessä), hänessä on enemmän feministiä kuin monessa tuntemassani feministiksi itseään kutsuvassa naisessa, hän on työstänyt vihreiden perustulomallia ja ajaa vahvasti sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, hän osaa kuunnella ja arvostaa muiden mielipiteitä ja on kaikesta poliittisesta kokemuksestaan huolimatta myös periaatteellinen idealisti. Ville on yleispoliitikko ja jos vihreät haluaa tehdä itsestään yleispuolueen jonka keskeisiä teemoja ovat ympäristö- ja sosiaalipolitiikka, niin Ville on siihen yhtälöön mitä parhain puheenjohtaja. Ja alleviivataan nyt vielä, että vaikka Villen sukunimi on Niinistö ja hän käyttää usein pukua, hän EI ole viemässä vihreitä oikealle. Ei tosin myöskään vasemmalle. Ville, kuten aika monet meistä vihreistä, haluaa edelleen ajatella, ettei meitä vain kerta kaikkiaan voi sijoittaa tuolle niin perinteiselle vasemmisto-oikeisto -akselille (tästä aiheesta muuten täytyy kirjoittaa joskus lisää). Me ollaan vihreitä. Piste.

Mutta sitten siihen kaikista tärkeimpään syyhyn, miksi itse kirjoitin äänestyslappuun Villen nimen ennen Annia. Vaalitappio. En halua vaihtaa puheenjohtajaa vain ja ainoastaan muutoksen vuoksi, mutta myönnän, että sillä on osuutensa asiaan. Haluan vaihtaa puheenjohtajaa, koska Villen katseessa näkyy sellainen pilke, jota en harmikseni ole Annin silmissä nähnyt. Anni näyttää edelleen lyödyltä, mutta Ville näyttää nälkäiseltä, siltä että nyt näytetään niille. Uskon, että jos Ville valitaan puheenjohtajaksi, hän osaa koota omat joukot ja toimia meitä vihreitä yhdistävänä voimana. Villestä tulee avoin, keskusteleva, kuunteleva ja lämmin puheenjohtaja, josta löytyy myös tarvittavaa tiukkuutta. Siksi Ville.

P.S. Ja hei, Villellä on poika nimeltä Elias. Ihan niin kuin mullakin!

Hallitusneuvottelut

Mua jännittää. En olisi aikaisemmin voinut kuvitellakaan, että hallitusneuvottelut voivat olla tällaista draamaa. Siis mulle itselleni. Tai mitä draamaa se nyt on, ettei Säätytalolta tihku mitään tietoja. Ei sitä varsinaisesti voi draamaksi kutsua. Tietämättömyys talon sisällä tapahtuvista neuvotteluista vaan jännittää. Tai siis se lopputulos.

Jaa miksikö jännittää? No meidän vihreiden vuoksi tietysti. Jännittää, että onko hallitusohjelmaan saatu näkymään niitä ihan oikeita vihreitä tavoitteita? Kärsivätkö neuvottelijat Tukholman syndroomasta ja ovatko he menettäneet otteensa suurille puolueille? Onko mahdollinen ministeriys saanut tiukat kompromissit tuntumaan mahdollisilta? Saadaanko hallitusohjelmaan kirjaus uudesta vaalilaista, ilmastolaista ja kielteisestä ydinvoimakannasta? Toteutuuko 100 euron perusturvan korotus? Valtava määrä kysymyksiä, mutta ehkä tärkeimpänä se yksi suuri kysymys. Meneekö vihreät hallitukseen? Sillä vaikka neuvotteluja käydäänkin ei ole mitenkään varmaa, että vihreät lopulta päätyvät hallitukseen. Puoluevaltuuskunta saattaa äänestää vastaan jos hallitusohjelma ei miellytä.

Me vihreäthän olimme menossa oppositioon. Ennen vaaleja Anni Sinnemäki sanoi, että jotta vihreät voisivat mennä hallitukseen, tulisi meidän voittaa vaalit. No me hävisimme. Olimme myös sanoneet, ettemme mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa ja he voittivat vaalit. Kuvio näytti selvältä. Sitten perussuomalaiset tekivät odotetun ratkaisun ja jättäytyivät oppositioon. Yhtäkkiä vaaleissa hävinnet puolueet olivat muodostamassa hallitusta ja vihreitä pyydettiin mukaan. Olimme vastahankaisia. Puoluvaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous venyi yli kuusi tuntiseksi ja kuulemani mukaan kokouksessa käytiin tiukkaa keskustelua siitä, kannattaako mennä edes neuvottelemaan, kun oppositio olisi meille nyt luontevampi paikka.

Pakkohan neuvottelemaan oli lähteä. Ei kai kukaan joka on politiikassa mukana sen takia (onkohan muita syitä edes olemassa?), että haluaa vaikuttaa asioihin ja viedä eteenpäin juuri niitä asioita joihin itse uskoo, ole valmis jättämään hallitusneuvotteluja väliin. Hallitusneuvottelut kun ovat se paikka jossa voi todella olla vaikuttamassa asioihin. Se mitä hallitusohjelmassa lukee tai ei lue, sillä on merkitystä seuraavat neljä vuotta.

Nyt siis jännittää. Neuvottelut ovat venyneet ja kestäneet jo kuusi päivää eikä loppua näy. Ne vähäiset tiedonmurut joita neuvotteluista on tihkunut kertovat lähinnä väsymyksestä, Säätytalon ruokatarjoilusta ja ehkä vähän turhautumisestakin, lähinnä neuvotteluiden hitaudesta johtuen.

Hassua on se, että vielä neljä vuotta sitten eivät hallitusneuvottelut juurikaan kiinnostaneet. Siis mua, monia muita varmaan silloinkin. Toki oli hauskaa nähdä, että kenestä tulee ministereitä ja miten salkut on jaettu, mutta se oli enemmän semmoista tv-viihdetyyppistä uteliaisuutta. Nyt mua kiinnostaa ihan eri tavalla se, mitä siellä hallitusohjelmassa lopulta lukee ja  mitkä salkut vihreät saa. Jos saa. Olisikin helppoa jos voisin vaan odottaa uteliaana, että mitä kaikke hyvää ja kaunista vihreät on saaneet ohjelmaan kirjattua. Mutta kun ei, nyt pitää jännittää sitä, että onko sinne saatu kirjattua tarpeeksi, että voidaan edes mennä hallitukseen.

Jos haluatte lukea erään ympäripyöreän kuvailun neuvotteluista, suosittelen lukemaan Jukka Relanderin kirjoituksen täältä. Relander on mukana kirjoittamassa hallitusohjelman johdantoa, tai kuten hän itse asiaa kuvailee, hän on adjektiiviryhmässä. Kirjoituksen ympäripyöreys johtuu "yhteisesti sovitusta tiedotuslinjasta" eli ettei neuvotteluista kerrota ulospäin mitään. Mahtavaa avoimuutta. Loppukevennyksenä vielä Johanna Sumuvuoren jakama linkki. Johannakin taistelee urhoollisesti ja vääntää ainakin median mukaan peistä Stubbin kanssa Suomen NATO -kannan muotoiluista. Pysy kovana vaan ja kiitos linkistä. Sain hyvät naurut. Ja melkein itkut, kun ajattelin kaikkia niitä ihania ihmisiä jotka siellä yrittävät saada minunkin ääneni kuulumaan ja joita ihan selvästi pidetään panttivankeina. Kiitti jengi.